Nyt tulee ihan jotain muuta kuin vinkkejä Köpiksen turisteille. Silmien eteen paukahti juuri Eevi Teittisen ja Dani Uniikin ero ja teki niin mieli avautua facebookissa. Mutta miksi avautua facebookissa kun mulla on tällänenkin mediaväylä käytössä. Tänne saa kirjotetua enemmän ja postaus ei paukahda kaikkien 555 "ystävän" etusivulle. Täältä mun ajatukset voi käydä lukemassa ne joita ne kiinnostaa + en spämmää puolituntemattomia ystäviä.
En seuraa Ilta-Sanomia, enkä lue aktiivisesti mitään blogeja. Ehkä parhaiten Suomen uutiset päätyy lukuun mulla Facebookin kautta, jossa muuten ei näy enää muuta kuin Ilta-Sanomien uutisia ja mainoksia. Jos ystävien kuulumisista haluaa pysyä kärryillä, pitää klikata yksitellen itsensä sisään ihan perille asti heidän profiileihinsa. Eevi Teittisen erohan nyt on paljon tärkeämpää kuin esimerkiksi ystävän tirpsujen kasvaminen tai toisen ystävän opiskelupaikan saanti ulkomailta.
 |
| Kuva Eevin omilta nettisivuilta ihan vaan jollette tiedä kenestä tässä nyt vouhkataan. |
No anyways Eevi Teittinen on esiintynyt Fitnespäiväkirjoissa, jossa itki kuinka ihana mies hänellä on ja miten hän on löytänyt sen oikean ja heistä tuntuu että heidät on tarkotettu toisilleen. Pariskunta meni viime kesänä kihloihin kun Uniikki kosi Eeviä räppien välissä festarilavalla ja sitten ne muutti unelma-asuntoon ja hehkutettiin sosiaalisessa mediassa yhteistä onnea. Luulin että häät olisi tänä kesänä ja vauvastakin Eevi oli julkisuudessa haaveillut. Ja sitten ERO! Eihän tämä nyt näin mene. Onko edes luvallista viestittää medialle prinsessa satua jollei asiat kuitenkaan niin ole. Vai onko kyseessä prinsessa satu josta näyttelijät vain heräsivät yht'äkkiä tähän päivään?
Toisaalta pilvilinnat ja erothan nyt on aika tavallisia julkisuudessa. Ainoastaan Matti Nykänen nyrkittää ensin vaimoaan oikein kunnolla naamalle ja riitelee asiat halki julkisuudessa ennen kuin ottaa eron. Muut julkkikset elävät onnellista kulissielämää kunnes salamaero yllättää. Yllätyksekseni sama kaava on alkanut näkyä myös 555 facebook ystäväni keskuudessa. Kuka nyt haluaisi leveillä tyhmällä elämällä. Niinpä sosiaalisessa mediassa herutetaan hashtageilla #lovinglife #blessed #happy #togetherforever ja seuraavana päivänä saa lukea että käyttäjä "samainen FB-ystävä" on parisuhteessa käyttäjän "EnnestäänTuntematon" kanssa #happy #lovinglife #blessed.
 |
| Random kuva instagrammista. Osataan käyttää niitä hästägejä. |
Eihän kukaan muu kuin pariskunta itse tiedä mitä heidän suhteessaan ja tunteissaan tapahtuu. Ja onhan totta, että tasa-arvoisuuden lähennellessä fiftisikstiä naiset voivat vihdoinkin, pelkäämättä joutuvansa puille paljaille ja vähintään suvun sylkykupiksi, ottaa ero paskasta miehestä ja katsella parempia vaihtoehtoja, toisin kuin ennen. Mutta onhan tuo 50% mahdollisuus onnistua avioliitossa aika pieni. Miksi edes yrittää noilla kertoimilla? Haluaisin lisäksi tarkastella lähemmin tuotakin tutkimustulosta. Luultavasti tilastot eivät edes ota huomioon pareja jotka ovat olleet yhdessä 40 vuotta ja sitten viimein mitta tulee täyteen ja kosahtaa. Nuohan on juuri niitä katalampia ansoja. 40 vuotta yhteistä matkaa ja sitten tulee väistämätön tilanne johon ei auta muu kuin ero. Miten sitä edes osaa enää elää ilman toista?! Mun mielestä merkityksellisempi kysymys on että MIKÄ se väistämätön tilanne oli? Kasvettiin erilleen vai? Niin käy kaikille muille paitsi JOUTSENILLE!!!
Tuskin eroihin kuitenkaan lähdetään ihan heppoisista syistä. Itse tiedän valtavalla kokemuksen määrällä että ihan tuollainen 3 vuoden seurustelusuhde ilman lainoja ja lapsiakin on vaikea. Sitä punnitsee viimeiseen asti onko tässä mitään järkeä. Voiko olla mahdollista löytää enää uutta rakkautta. Onko ruoho tosiaan vihreämpää aidan toisella puolella? Niinhän sitä sanotaan että vaihtamalla ei parane. Ja joku siinä silti mättää kun sen loikan uskaltaa ottaa ja käydä ne kaikki tuntemukset, itkut ja kaipaukset läpi, jotta voi taas aloittaa puhtaalta pöydältä. Ja toisaalta kyllähän meressä kaloja riittää? Aina löytyy uusi. Ja minkä takia sitä pitäisi olla joutsen kun ihmisiähän tässä kaikki ollaan? Miksi edes pitäisi olla yhden ja saman kanssa koko elämä? Elämä on kuitenkin niin lyhyt. Suhteellisesti lyhyt. Kyllähän siihen aika monta avioliittoa saa mahtumaan jos niin haluaa.
Mutta miten voi olla että ihminen viettää niin pitkän ajan toisen ihmisen kanssa ja sitten yht'äkkiä huomaakin että eihän tästä tule mitään. Mitä ilmeisimmin sitä ollaan kuitenkin rakastuneita kun yhdessä ollaan. Luulisi että kun ensihuuma väljähtyy ja arki tulee vastaan, sitä näkisi aika nopeasti toimiiko se arki vai ei. Miksi sitä jatkaa pidempään jollei näytä toimivan. Varsinkin jos päästää tilanteen etenemään avioliittoon asti. Useimmiten siinä ollaan ehditty olla jo jokin aika yhdessä ja tultu siihen johtopäätökseen että toisen kanssa on hyvä elää vaikka koko loppu elämä. Mikä saa mielen muuttumaan papin aamenen jälkeen vaikka vuoden päästä? Eikö ennen avioliittoa ole ehditty punnitsemaan ne toisen hyvät ja huonot puolet, että pystyykö niitten kanssa elämään vai onko jotkin viat niin suuria, ettei niiden yli pääse vaan tulevaisuus näyttää auttamattomasti murhenäytelmältä? Ilmeisesti ei ole ollut aikaa. Ja mikä minä olen sanomaan että järjellä sitä naimisiin kannattaa mennä. Joskus olen miettinyt että parhain aika naimisiin menolle olisi puoli vuotta seurustelun alkamisen jälkeen (kertoimet on kuitenkin varmaan aika samat). Silloin olisi alkuhuumaa viellä jäljellä ja häistä tulisi ihanan romanttiset prinsessahäät, jossa hääpari ei malttaisi pitää näppejä erossaan toisistaan ennen hääyötä.
 |
| Tosta noin. |
Ihmisen on oltava onnellinen. Mindfullnessia ja onnellisuuskonsultteja. Elämä on liian lyhyt tuhlattavaksi ja huonossa parisuhteessahan sitä juuri tuhlaa aikaansa. Uskon että ihminen on onnellisimmillaan vastarakastuneena (johtuu hormooneista). Miksi ei siis unohdeta avioliitot ja vaihdeta lennosta seuraavaan aina kun alkuhuuma haihtuu? Eletään vaan elämän onnellisinta aikaa kokoajan ja täysillä? Ilmeisesti jotkut näkee siinä arjessa kuitenkin myös jotain viehättävää kun jaksavat vaan sinnitellä alkuhuuman ohi. Mitenköhän me saatais siitä arkielämästä enemmän irti sitä onnellisuutta? Että olis niinku sen arvosta? Vanhemmat ja viisaammat kertokaahan nyt onko totta että kyse ei ole siitä rakastaako vaan siitä, haluaako rakastaa? Niitä ensihuuman hormoneja kun on mahdollista pitää yllä ja jopa elvyttää. Kasvaminen erilleen on oikeastaan ihan bull shittiä!
Kokeilkaapa koskettaa sitä elämänkumppania joka päivä. Ensin vähän ja sitte kasvavissa määrin. Jos on ajauduttu tosi erilleen, niin sitte pitää ottaa itteään niskasta kiinni ja pakottautua sille hirveälle tunteelle kun joutuu koskettamaan sitä vastenmielistä ihmistä ja toisaalta vastaanottamaan kosketusta siltä johon joskus muka rakastui. Niin se vaan menee että hyvänmielenhormonit lähtevät kosketuksesta taas heräilemään kehossa ja pikkuhiljaa ei vitutakkaan enää yhtään niin paljon. Toistappa tätä joka päivä monta kertaa, vaikka vaan kuukauden ajan ja huomaat ettei sitä ollakkaan kasvettu niin paljon erilleen. Itseasiassa se toinen onkin ihan ookoo ja sen kanssa voi vaikka lähteä yhdessä rantsuun piknikille, juoda pullo skumppaa ja hullutella vaikka vähän. Elämä on hei laiffii!
