Sade sade ropisee

Jos en olisi yksinhuoltaja olisin jäänyt töihin niin kauaksi aikaa että kaatosade olisi loppunut. Töitä nimittäin olisi riittänyt. Mutta koska Nalle ei osaa itse itseään pissattaa, oli lähdettävä neljältä kaatosateessa polkemaan kohti kotia ja Nappua. Mulla oli töissä sadetakki, mutta alapäässä oli mekko ja punaiset kangaskengät. Kengät läikkyi yli kun kävelin rappukäytävää pitkin kotiovea kohti. Kuorin valuvat vaatteet päältä ja ripustelen ne ympäri kylppäriä. Onko teillä sellanen tunne kun olette läpimärkiä ja kuoritte vaatteet päältä, että ei voi alkaa kuivata jollei ole ensin käynyt suihkussa. Oikein pysähdyin miettimään asiaa, että eikö tässä voisi nyt vaan kuivata itseään. Mutta ei voinut. Piti mennä suihkuun ja pestä sadevedet kropasta ja valuneet meikit naamasta. Sitten mieli antoi rauhan kuivata. 

Olin jättänyt oven auki makkariin jota en yleensä tee. Nalle käyttää tilaisuutta aina hävyttömästi hyväksi ja hyppää sängylle vetämään tirsoja. Ja näinpä oli käynyt nytkin. Hän oli nuhjaissut ihan ensiksi koristetyynyt muualle, sitten vetässyt päiväpeiton syrjään ja painunut sitten nukkumaan peiton alle tyynyjen väliin. Luultavasti pää vielä tyynyllä. Mitä sen päässä oikeen liikkuu? Kosto? 

Ryökäleen oli päästävä tilanteesta huolimatta ulos...kaatosateeseen. Vedän sadevaatteet päälle ja viimeistelen asun saappailla. Päätän käydä matkalla varastossa katsomassa jos löytäisin vaelluskenkiä, joita tarvisin Lofooteilla muutaman viikon päästä. Mäsinöin varastossa kuin viimeistä päivää. Nostelen ihan **tun raskaita matkalaukkuja joiden sisällä on luistimia ja muita höyhenen kevyitä tykötarpeita, katson sisään turhaan ja nostan sitten laukut takaisin ylähyllyille kuin raksamies konsanaan. Kolppaan koko varasto ympäri ilman tulosta. Ei ne kengät ole siellä! En toisaalta niitä koskaan Tanskassa ole edes nähnyt, mutta kunhan nyt viinilasiväärinkäsityksen jälkeen halusin kuitenkin tarkistaa, ettei tule sitten ainakaan sanomista jälkeenpäin.

ÄITI JA ISÄ, NE KENGÄT NÄYTTÄÄ TÄLTÄ!!!

Olen ihan hiestä märkä koska tarkka muistinen varmaan huomaakin että mullahan on päällä ne sadevaatteet saappaineen poikineen tässä urakassa. Ei muuta kuin takaisin päivän valoon ja matka jatkuu Nallen kanssa, joka on katsellut mun toimintaa varastossa päätään russelimaisesti käännellen puolelta toiselle. **ttuilua sekin sanon minä. Tarkat myös huomaa etten ole vielä tarinan aikana syönyt mitään. Veren sokeri alkaa olla sen verran alakanttiin että alkaa sekin jo vaikuttaa tunnelmaan.

Tässä kohtaa, koska universumin hätätilanteissa heittämät banaanit sokerivajeeseen olivat loppu, se alkoi lohduttaa mua KAHDELLA sattumalta silmiin osuneella neliapilalla. Alon miettiä, että mitä toivoisin jos saisin toivoa ihan mitä tahansa, enkä ehtinyt enää olla niin ärtynyt. On muuten kimurantti kysymys. On paljon asioita joita toivoisin ihan vaan tottumuksesta. Mutta mihin niiden toteutuminen sitten oikeasti johtaisi ja mitä kannattaa oikeastaan toivoa? Siinä se koiranulkoilutus sitten meni näitä asioita pohtiessa kunnes rannalla törmäsin ihan mielettömään näkyyn. Siis ihan mielettömään. En ole koskaan ennen nähnyt niin kirkasta sateenkaarta. Se alkoi tuulimyllyiltä ja loppui Helgolandiin. Sen kaikki värit näkyi ihan selvästi tummaa merta vasten enkä ole koskaan nähnyt mitään niin meiletöntä valoilmiötä. 

Tässä sama paikka sumussa. Helgolandia ei tosin näy...koska sumu.

Tollasessa tilanteessa yksin koiran kanssa vesisateessa tulee helposti mieleen että nappaampa muuten tästä kuvan. Kuvan voi sitten lähettää Lofooteille tai ainakin nyt Suomeen bestikselle. Jos otoksesta tulee sellanen ku silmä näkee, niin se kannattaa ladata instagrammiin. Mutta eihän mulla mitään puhelinta, saatika kameraa ollut mukana siellä sadetakin taskussa. Mietin et vitsi ku olis sellaset silmät joilla vois ottaa kuvan vaan ihan silmiä räpäyttämällä. Tuijotin valoilmiötä ihan loputtoman pitkään ja koitin tallentaa näkyä ensin verkkokalvoille ja sitten takaraivoon tahdon voimalla, niin että saisin sen poimittua sieltä sitte kun taas myöhemmin haluisin sitä katsella. Tätä kirjottaessa en sitä enää saa mihinkään kohtaan päätä, että harjoite taisi sitten kuitenkin epäonnistua. 

Kuva googletettu: hakusanat Amager ja regnbue

Mietin että miksi olisin halunnut kuvan instagrammiin. Aina saa kuulla mimitystä miten jengi on nykyään sosiaalisen median orjia. Tilanteita ei koeta enää siinä hetkessä vaan puhelimen kameran läpi ja loppu kokemus menee ohi kuvia mediaan ladatessa. Mutta kyllä mää sanon että itse kyllä nautin toisten lataamista hienoista kuvista. Tosin mä nyt valkkaan lomillakin pelkät valokuvagalleriat kaikkien hienojen museoiden joukosta. Valokuvat on sellasia juttuja jotka mun silmää mielyttää. Jaksan tuijotella hienoja valokuvia vaikka kuinka pitkään ja miettiä tarinaa niiden takana tai vaan värejä tai yksityiskohtia. Että kai mua nyt saa harmittaa etten saanut mun sateenkaaresta kuvaa enkä voi ihastella sitä enää kännykän näytöstä. Nyt toi kokemus oli ihan mun itseni kokemus enkä päässyt jakamaan sitä kenenkään kanssa. Kyllä matkustelukin on kivaa yksinään mutta siinä idea on saada olla rauhassa. Sillon ei tarvitse tapahtua mitään erityistä. Cappuccino ja ihmisvilinä on hyviä yksin matkustelussa, eikä niistä tarvi ottaa kuvia. Mutta kyllä Colosseum tai Che Guevaran Mausoleum on parhaimmillaan jaettuna. Vähän niinku letutkin. Maistuu parhaalta lettukesteissä.